Nyt mieti. Missä se voi olla?
Olin tutkinut leiripaikan maaston, kaikkien mukana olevien vaatteiden taskut sekä rinkan kaikki mahdolliset onkalot, mutta turhaan. Mieleen alkoi hiipiä pelko.
---
Addiktio ja riippuvuus ovat aika vahvoja sanoja, vaikka niitä joskus käytetäänkin kevyesti. Koukku sopii omaan suuhuni hyvin.
Olin ajatellut, etten ole koukussa mihinkään.
Koukussa treeniin? Höpö höpö. Jos saisin treenin ja sen vaikutukset pillerissä, niin varmaan ottaisin sen. Itsensä voittaminen ja kaikki sellainen on ihan kivaa, mutta niin on laiskuus ja mukavuudenhalukin. Olen alkanut huomaamaan, että omalla kohdallani liikunnan suurimmat hyödyt tulevat varmaankin siitä, että jatkuva päänsisäinen dialogi hiljenee silloin hetkeksi. Olen aina sanonut, että "elän päässäni" - mietin ihan hirveästi kaikkea koko ajan (varsinkin oleellisia asioita, kuten maailmanloppua zombien toimesta, afrikkalaisia silmämatoja ja miten oppisin iron X:n mahdollisimman nopeasti). Välillä unohdan olevani tässä, nyt. Liikunta tuo minut takaisin kehooni, ja niin tekee myös meditaatio. Saisikohan läsnäoloakin pillerinä?
Koukussa Facebookiin? Fear of missing out on ihan todellinen ilmiö, mutta olen päässyt siitä aika hyvin irti. Muistan yhdessä vaiheessa, kun Google Readerissa oli satoja lukemattomia blogijuttuja, ja ne oli pakko kahlata kaikki läpi, "ettei vaan mikään hyvä juttu mene ohi". FB:ssä tsekkaan nykyisin lähinnä viestit ja läheisten kavereiden puuhastelut, ja se on kätevä tapa pitää yhteyttä kun itse sijaitsee ulkomailla. Lyhyet FB-lakot tekevät välillä hyvää.
Koukussa kahviin? Hmm. Ehkä lähellä sitä, mutta ei kuitenkaan. Aloitin kahvin käytön vasta muutama vuosi sitten, joten kahvin käyttämättömyys ei ole mitenkään kaukainen asia. Herään ilmankin sitä, vaikka pää voisi tullakin kipeäksi. Kaksi päivittäistä kahvikupillistani ovat enemmänkin tapa, tottumus. Voisin kyllä jättää ne poiskin, mutta en halua. (Kai kaikki addiktit sanovat näin?)
Hanski kyllä on koukussa kahviin. Eikä siinä ole mitään väärää. Juttelimme ystävieni Hanskin ja Emman kanssa mahdollisesta muutaman päivän vaellusreissusta, ja Hanski kysyi ensimmäisenä: "saako siellä kahvia??" Iilmekin muuttui heti; mukavasta, leppoisasta jutusteluhetkestä pudottiin äkkiä alkukantaiseen mielen survival-moodiin. Hymy vaihtuu lasittuneisiin, pelokkaisiin silmiin, sillä mitä jos kahvia ei olisikaan? Voisiko silti lähteä vaellukselle? Haluaisiko edes?
---
Minun silmäni ainakin olivat lasittuneet. Kädetkin ehkä vähän tärisivät ja piti ottaa syvä henkäys. Mieti nyt, missä se on?
Kaikista huvittavinta on, että tämä tapahtui juuri viikonlopun selviytymisleirillä, jolla pohdittiin hengissä säilymistä hätätilanteessa. Paljonko vuorokaudessa tarvitsee nestettä, että voi pysyä fyysisesti aktiivisena? (2 litraa). Kuinka pitkään selviää ilman ruokaa? (Noin 3 viikkoa). Jos on eksynyt ilman ruokaa, vettä tai suojaa, mitä kannattaa tehdä? Miten voi pysyä elossa?
Ja minun huulirasvani oli hävinnyt.
---
Anne, sä olet nyt selviytymisleirillä. Huulirasva ei kuulu Maslow'n tarvehierarkian perustarpeisiin. Pärjäät kyllä 10 tuntia ilmankin.
Huulet tuntuivat yön jälkeen paperilta. Olin viimeksi laittanut rasvaa edeltävänä iltana, jolloin olin myös sujauttanut huulirasvan paitani taskuun. Sieltä se oli yön aikana pudonnut makuupussiini, jonka olin sitten aamulla tehokkaana pakannut supertiiviisti rinkkaani.
Ihan oikeasti harkitsin, että puran koko rinkan ja makuupussin saadakseni sen huulirasvan sieltä. Laavukaverini tarjosi omaa voidettaan, ja siitä sai hetken hätäensiavun, mutta monta rasvatonta tuntia oli vielä edessä. Hieroin huulia yhteen ja tunsin niiden kuivuvan hetki hetkeltä enemmän.
Olen ollut koukussa huulirasvaan lapsesta saakka. Muistan yhden kerran, kun yläasteella olin unohtanut huulirasvan kotiin. Oli pakko käydä välitunnilla kaupassa ostamassa uusi, että selviää kotiin asti. Laukussa on yleensä mukana 2 erilaista rasvaa, ja kotona olen jemmannut niitä eri paikkoihin, jotta tarpeen iskiessä on putkilo aina lähellä. Huulirasvakoukku on ollut hauska ja harmiton juttu josta on vitsailtu kavereiden kanssa, mutta taustalla on ihan todellinen tarve. Luin jostain, että keskiverto nainen syö elämänsä aikana huuliltaan parisen kiloa huulipunaa. Minä olen syönyt varmaan oman painoni huulirasvaa.
No, nyt alkaa siedätyshoito. Totesin, että jos eksyn Pyreneille tai zombie-maailmanloppu tulee, ei voi olla niin että kuolen kaikkia muita uhkia nopeammin huulten kuivumiseen. Keräsin kaikki tuubit ja putkilot yhteen paikkaan, jotta olen edes tietoinen huulirasvatarpeestani. Sen jatkuva lisääminen huulille on täysin automatisoitunut prosessi. Koitan nyt siedättää itseäni kuivumisen tunteelle (sehän on vain tunne, jolta huulet tuntuvat normaalisti ilman totuttua voidekerrosta) ja käyttää rasvaa vähän vähemmän. Tuntuu pahalta, ja olen todella tietoinen rapisevista huulistani. Ei kai tähän voi kuolla?
Jos minusta ei kuulu mitään muutamaan päivään, tulkaa etsimään.
Olin tutkinut leiripaikan maaston, kaikkien mukana olevien vaatteiden taskut sekä rinkan kaikki mahdolliset onkalot, mutta turhaan. Mieleen alkoi hiipiä pelko.
---
Addiktio ja riippuvuus ovat aika vahvoja sanoja, vaikka niitä joskus käytetäänkin kevyesti. Koukku sopii omaan suuhuni hyvin.
Olin ajatellut, etten ole koukussa mihinkään.
Koukussa treeniin? Höpö höpö. Jos saisin treenin ja sen vaikutukset pillerissä, niin varmaan ottaisin sen. Itsensä voittaminen ja kaikki sellainen on ihan kivaa, mutta niin on laiskuus ja mukavuudenhalukin. Olen alkanut huomaamaan, että omalla kohdallani liikunnan suurimmat hyödyt tulevat varmaankin siitä, että jatkuva päänsisäinen dialogi hiljenee silloin hetkeksi. Olen aina sanonut, että "elän päässäni" - mietin ihan hirveästi kaikkea koko ajan (varsinkin oleellisia asioita, kuten maailmanloppua zombien toimesta, afrikkalaisia silmämatoja ja miten oppisin iron X:n mahdollisimman nopeasti). Välillä unohdan olevani tässä, nyt. Liikunta tuo minut takaisin kehooni, ja niin tekee myös meditaatio. Saisikohan läsnäoloakin pillerinä?
Koukussa Facebookiin? Fear of missing out on ihan todellinen ilmiö, mutta olen päässyt siitä aika hyvin irti. Muistan yhdessä vaiheessa, kun Google Readerissa oli satoja lukemattomia blogijuttuja, ja ne oli pakko kahlata kaikki läpi, "ettei vaan mikään hyvä juttu mene ohi". FB:ssä tsekkaan nykyisin lähinnä viestit ja läheisten kavereiden puuhastelut, ja se on kätevä tapa pitää yhteyttä kun itse sijaitsee ulkomailla. Lyhyet FB-lakot tekevät välillä hyvää.
Koukussa kahviin? Hmm. Ehkä lähellä sitä, mutta ei kuitenkaan. Aloitin kahvin käytön vasta muutama vuosi sitten, joten kahvin käyttämättömyys ei ole mitenkään kaukainen asia. Herään ilmankin sitä, vaikka pää voisi tullakin kipeäksi. Kaksi päivittäistä kahvikupillistani ovat enemmänkin tapa, tottumus. Voisin kyllä jättää ne poiskin, mutta en halua. (Kai kaikki addiktit sanovat näin?)
Hanski kyllä on koukussa kahviin. Eikä siinä ole mitään väärää. Juttelimme ystävieni Hanskin ja Emman kanssa mahdollisesta muutaman päivän vaellusreissusta, ja Hanski kysyi ensimmäisenä: "saako siellä kahvia??" Iilmekin muuttui heti; mukavasta, leppoisasta jutusteluhetkestä pudottiin äkkiä alkukantaiseen mielen survival-moodiin. Hymy vaihtuu lasittuneisiin, pelokkaisiin silmiin, sillä mitä jos kahvia ei olisikaan? Voisiko silti lähteä vaellukselle? Haluaisiko edes?
---
Minun silmäni ainakin olivat lasittuneet. Kädetkin ehkä vähän tärisivät ja piti ottaa syvä henkäys. Mieti nyt, missä se on?
Kaikista huvittavinta on, että tämä tapahtui juuri viikonlopun selviytymisleirillä, jolla pohdittiin hengissä säilymistä hätätilanteessa. Paljonko vuorokaudessa tarvitsee nestettä, että voi pysyä fyysisesti aktiivisena? (2 litraa). Kuinka pitkään selviää ilman ruokaa? (Noin 3 viikkoa). Jos on eksynyt ilman ruokaa, vettä tai suojaa, mitä kannattaa tehdä? Miten voi pysyä elossa?
Ja minun huulirasvani oli hävinnyt.
---
Anne, sä olet nyt selviytymisleirillä. Huulirasva ei kuulu Maslow'n tarvehierarkian perustarpeisiin. Pärjäät kyllä 10 tuntia ilmankin.
Huulet tuntuivat yön jälkeen paperilta. Olin viimeksi laittanut rasvaa edeltävänä iltana, jolloin olin myös sujauttanut huulirasvan paitani taskuun. Sieltä se oli yön aikana pudonnut makuupussiini, jonka olin sitten aamulla tehokkaana pakannut supertiiviisti rinkkaani.
Ihan oikeasti harkitsin, että puran koko rinkan ja makuupussin saadakseni sen huulirasvan sieltä. Laavukaverini tarjosi omaa voidettaan, ja siitä sai hetken hätäensiavun, mutta monta rasvatonta tuntia oli vielä edessä. Hieroin huulia yhteen ja tunsin niiden kuivuvan hetki hetkeltä enemmän.
Olen ollut koukussa huulirasvaan lapsesta saakka. Muistan yhden kerran, kun yläasteella olin unohtanut huulirasvan kotiin. Oli pakko käydä välitunnilla kaupassa ostamassa uusi, että selviää kotiin asti. Laukussa on yleensä mukana 2 erilaista rasvaa, ja kotona olen jemmannut niitä eri paikkoihin, jotta tarpeen iskiessä on putkilo aina lähellä. Huulirasvakoukku on ollut hauska ja harmiton juttu josta on vitsailtu kavereiden kanssa, mutta taustalla on ihan todellinen tarve. Luin jostain, että keskiverto nainen syö elämänsä aikana huuliltaan parisen kiloa huulipunaa. Minä olen syönyt varmaan oman painoni huulirasvaa.
 |
| Olen 2 kk Suomessa, pärjääköhän näillä? |
Jos minusta ei kuulu mitään muutamaan päivään, tulkaa etsimään.
.png)
